Maailman ensimmäiset ilmavalokuvat otettiin kemisti-insinööri Alfred Nobelin kehittämällä raketti-kamera -yhdistelmällä. Kuva on vuodelta 1896 tai 1897 Ruotsin Karlskoganista. Lähde: Wikimedia Commons
Maailman ensimmäiset ilmavalokuvat otettiin kemisti-insinööri Alfred Nobelin kehittämällä raketti-kamera -yhdistelmällä. Kuva on vuodelta 1896 tai 1897 Ruotsin Karlskoganista. Lähde: Wikimedia Commons

Indra Sharma tuo vieraan maailman lähemmäs

Tarinallisuuden näkeminen aivottomana tunnehöttönä ei tee oikeutta sen enempää tarinoille kuin tunteillekaan.

Varo tarinaa!

Tälle varoitukselle ei taida vielä olla omaa liikennemerkkiä sen enempää internetissä kuin oikeassa maailmassakaan, vaikka kriittisiä puheenvuoroja tarinallisuutta kohtaan on viime vuosina esitetty paljon.

 Ne lienevät luonnollinen vastareaktio viime vuosina nähtyyn tarinallisuuden aaltoon bisneskirjallisuudessa ja yritys- ja organisaatioviestinnässä.

Hyvän kokoelman tästä kritiikistä löydät esimerkiksi tästä Kertomuksen vaarat -projektin mediaosumakoosteesta.

 Näissä tarinakritiikin kärki näyttää usein kohdistuvan ”tarinoiden” ja tarinamuotoisen viestinnän ja journalismin keskiluokkaisuuteen, keskinkertaisuuteen ja monimuotoista ja -mutkaista todellisuutta liian paljon yksinkertaistavaan tai vääristävään luonteeseen.

“Nämä tarinat ovat eksemplaarisia masentavassa keskiluokkaisessa mielessä”, arvioi esimerkiksi narratologian tutkija Maria Mäkelä Helsingin Sanomien Elämä ja hyvinvointi -osaston henkilöjuttujen ja monien naistenlehtien suosiman henkilövetoisen selviytymistarinan juttutyyppiä.

Tästä on helppo olla samaa mieltä.

Tekstejä lukiessaan tämä tarinavalimolainen (lue myös oma tarinamme) huomaakin nyökyttelevänsä mutta samalla usein myös hämmästyvänsä sitä, kuinka paljon pahaa tarinoissa voikaan nähdä.

Voisiko tarinamuotoisessa kerronnassa ja viestinnässä kuitenkin olla myös jotain hyvää vai onko tarinallisuuden hyödyntäminen väistämättä sortoa, sumutusta tai parhaimmillaankin vain löysää myyntipuhetta?

Hyvä tarina ei ole yhdentekevä

Parhaat viime aikoina lukemani ja kuuntelemani journalistiset tuotteet ovat hyödyntäneet voimakkaasti tarinallisia elementtejä. Nämä jutut eivät ole olleet kevyttä hömppää vaan kertoneet maailman kokoisista asioista ja aikamme merkittävimmistä kehityskuluista.

Silti niissä näitä maailmaa muuttavia ilmiöitä on avattu yksittäisten ihmisten arkisten asioiden – ja myös heidän tuntemustensa – kautta.

Olen lukenut viime aikoina paljonkin hyvää journalismia, mutta nostan siitä tässä esimerkinomaisesti esiin erityisesti kaksi mieleenpainunutta tarinaa.

Ensimmäinen on muutama viikko sitten The Economistissa julkaistu juttu (How the pursuit of leisure drives internet use), joka kertoo, mitä tapahtuu, kun nykyisin internetin piirissä olevien ihmisten (noin puolet ihmiskunnasta) lisäksi seuraavat miljardi ihmistä muun muassa Intiassa, Afrikassa ja Kiinassa pääsevät tai joutuvat tietoverkon palvelujen piiriin. Ja siitä seuraavat miljardi ihmistä. Ja seuraavat miljardi ihmistä.

Massiivista muutosta avataan jutussa luoteisintialaisen Madhogarhin kylässä asuvan 40-vuotiaan lastenhoitajan Indra Sharman ja muiden kyläläisten elämän muutoksen kautta.

Numeroina ilmaistuna viimeksi kuluneiden kolmen vuoden aikana 726 miljoonaa ihmistä on siirtynyt internetin käyttäjiksi. Indra Sharman ja muiden esimerkkihenkilöiden tarinat kertovat, mitä tämä abstrakti luku (esimerkiksi) tarkoittaa.

Toinen mieleenpainuva esimerkki äärimmäisen vaikean asian avaamisesta yksittäisten ihmiskohtaloiden kautta on keväällä julkaistu Embedded-podcastin jakso (How it ends: The Brother), jossa seurattiin kanadalaisen, Reema-peitenimellä esiintyvän nuoren naisen vaarallista matkaa sekasortoiseen Syyriaan etsimään terroristijärjestö Isikseen liittynyttä veljeään.

Naisen itku syyrialaisen vankilan odotushuoneessa eriskummallisten vaiheiden jälkeen tuo tilanteen niin lähelle kuulijaa, että tarina ja koko aihepiiri jää pyörimään ajatuksiin viikoiksi.

Esimerkkejä yhdistää ainakin lukijan ja kuulijan ennakkokäsitysten haastaminen, välineiden antaminen monimutkaisten asioiden pohtimiseen ja, niinpä niin, tarinallisuus.

Tarinallisuudella kansantauteja vastaan

Nämä esimerkit tukevat ajatusta siitä, että tarinoiden ja tarinallisuuden ei tarvitse tarkoittaa pinnallista höttöä. 

Toisin kuin osassa tarinakritiikkiä tunnutaan ajattelevan, tarinoiden harhaanjohtavuus, imelyys tai keskiluokkainen tylsyys ei välttämättä johdu tarinallisuudesta itsestään.

Voisiko olla mahdollista, että esimerkit näistä ovat ihan vain huonosti kirjoitettuja ja/tai turhia tarinoita?

Sitä paitsi juuri nyt näyttäisi siltä, että monissa ihan täysjärkisissä ja jopa älykkäissä organisaatioissa tarinoiden ymmärrystä lisäävään voimaan ja yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen uskotaan.

Harvardin yliopiston lääketieteellinen tiedekunta kertoi vastikään aloittavansa koulutusohjelman, jolla terveydenhuollon ammattilaisia opetetaan käyttämään tarinoita ja tarinallisuutta kansanterveyden isoimpien uhkien torjumiseen.

Tämä vastaa myös omaa ajatteluani siitä, että yksisuuntaisen (ylhäältä alas) kansanvalistuksen aika oli ja meni. 

Tarinat tarjoavat perinteistä tiedottamista tai tutkimusraportointia enemmän tarttuma- ja eläytymispintaa, puhuttelevat parhaassa tapauksessa järjen ohella myös ihmisen tunteita ja antavat irrallisilta tuntuville tiedon sirpaleille kontekstia.

Tällaista tarvitaan monimutkaistuvassa maailmassa vastedes enemmän, ei vähemmän.

Jukka Vahti

Jukka on Tarinavalimon sivutoiminen "vanhempi neuvonantaja", joka tuntee viestinnän ja journalismin kentän sekä jaksaa hämmästyä yhä uudestaan yhteiskunnan ja maailman nopeasta muutoksesta.

info@tarinavalimo.fi

Tarinavalimo, Y-tunnus 2947048-7