Kuva: Wikimedia Commons
Kuva: Wikimedia Commons

Keltainen kortti pyyhki pölyt museoista

Museokortti mullisti käsitykseni museoista ja sai miettimään museoiden tarkoitusta uudelleen.

Museot – nuo kulttuurimme säilytysastiat ja näyteikkunat.

Vielä muutama vuosi sitten mielikuvani keskivertomuseosta oli ummehtunut. Se oli muodostunut jo lapsena satunnaisten kouluvierailujen pohjalta ja koostui lähinnä pölyisistä käytävistä ja toisiaan seuraavista hiljaisista näyttelysaleista.

Toki pidin museoita tärkeinä, mutta samalla tavalla kuin joitakin kirjallisuuden klassikkoteoksia: niiden olemassaolon tietää, mutta harvoin niihin tulee tartuttua, jos on jotain mielenkiintoisempaa tarjolla.

Osa museoiden ongelmaa olivat pääsymaksut, jotka ovat usein kympin luokkaa tai enemmän. Vaikka olisin ollut kiinnostunut vain tietystä näyttelystä tai osastosta, pääsylippu kourassa kaikki muuttui. Pieni ääni päässäni alkoi naputtaa, että nyt koko paikka pitää käydä läpi. Koska siitähän olin maksanut.

Kun kaksi ja puoli tuntia myöhemmin tavasin tekstiä kahdennentoista lähes identtisen saviruukun sirpaleen äärellä tai tutkin taulua, joka ei taideteoksena jättänyt minkäänlaista muistijälkeä ja annoin itselleni vihdoin luvan vaappua ulos museon ovesta aivot sumussa, tunsin totisesti suorittaneeni kulttuuria.

Mutta oliko siinä mitään järkeä?

Kulttuuri palveluna, joka on tarjolla sopivina annoksina

Edellä kuvattu käyttäjäkokemus oli liittynyt mielessäni kiinteäksi osaksi museoiden tarinaa. Kynnys astua niihin sisälle nousi, ja museokäyntini loppuivat lähes kokonaan. Pari vuotta sitten tilanne muuttui, kun törmäsin nerokkaaseen innovaatioon nimeltä Museokortti.

Museokortti teki sen, mihin itse en pystynyt. Se poisti museokäynneistä suorittamisen.

Ahdistuksen tunne katosi, ja nyt ensimmäisenä museoista mieleeni tulevat kiinnostavat kiertävät näyttelyt. Pysyviä näyttelyitäkin jaksan taas käydä kurkistamassa, koska nyt voin tehdä niin oman mielenkiintoni mukaan ja vaikka vähän kerrallaan. Parhaat näyttelyt saatan silmäillä kahdestikin.

Museokortin hankkimisen myötä museoiden tarina on muuttunut ja ehkä myös saapunut jonkinlaiseen käännekohtaan.

En ole havaintojeni kanssa yksin. Museokortista annetussa asiakaspalautteessa kokemukset ovat samansuuntaisia: museoissa piipahtaminen on tehty vaivattomaksi ja kynnys käydä niissä on laskenut.

”Museot onnistuivat siinä, mistä kaikki organisaatiot haaveilevat.”

Myös tilastot ovat vakuuttavat: museokortti otettiin käyttöön vuonna 2015 ja vuosina 2014-2018 pääsylipputulot kasvoivat 71 prosenttia ja kävijämäärät 32 prosenttia (lähde: museot.fi).

Museot onnistuivat siinä, mistä kaikki organisaatiot haaveilevat: tunnistettiin muutos asiakaskunnan tottumuksissa ja toiveissa ja onnistuttiin vastaamaan siihen.

Samalla ne onnistuivat tekemään itsestään entistä helpommin lähestyttäviä ja vakavasti otettavampia toimijoita kilpailtaessa ihmisten vapaa-ajasta. Kun musiikki ja elokuvat ovat nykyisin tarjolla kuluttajien haluamina annoksina, miksi eivät myös muut kulttuurimuodot ja historia?

Edellä kuvattu muutos saa miettimään entistä tarkemmin myös museoiden tarkoitusta: ymmärryksen lisäämistä siitä, mistä olemme tulossa ja sitä kautta ehkä myös siitä, mihin olemme menossa. Nykyhetkessä on vaikea kuvitella tarpeellisempaa palvelua.

Tämän toteutuminen tosin riippuu myös siitä, miten ymmärrettävästi ja mieleenpainuvasti asiat on museoissa kerrottu – ja siinä voisikin olla seuraavan isomman museopäivityksen paikka? (Lisätietoa Tarinavalimon palveluista yrityksille ja muille organisaatioille löytyy täältä.)

Kirjoittaja on satunnainen kulttuurinharrastaja, jonka ainut yhteys museoiden taloudelliseen toimintaan on keltaisen kortin vilauttelu kassalla.

Maarit Oksanen

Maarit on Tarinavalimo-yrittäjä, valimon päivittäisen toiminnan pyörittäjä ja ennen kaikkea luova kirjoittaja, joka osaa kiteyttää olennaisen vähän sekavammastakin vyyhdestä.

info@tarinavalimo.fi

Tarinavalimo, Y-tunnus 2947048-7