kuvituskuva
Troijan hevosta siirretään sisään kaupunkiin Giovanni Domenico Tiepolon maalauksessa. Lähde: Wikimedia Commons

Tarina ei tarkoita valehtelua

Tarinat ovat ihmisen tapa hahmottaa maailmaa. Siksi niiden kriittinen tarkastelu on välttämätöntä.

Asiat ovat harvoin mustavalkoisia, varsinkaan niin sanotuissa mielipidekysymyksissä, joihin muun muassa monet yhteiskuntaan, ihmissuhteisiin tai muihin monimutkaisiin ilmiöihin liittyvät aiheet usein kuuluvat.

Tarinankerronnan yksi perussääntö on, että asiat tulisi näyttää, eikä selittää liikaa (show, don’t tell).

Tätä sääntöä noudatettaessa kerrotaan siitä, mitä on tapahtunut. Jos näytetään eikä selitetä, on myös helpompi määritellä tosi ja valhe. Joku joko sanoi jotain tai ei, lehti leijaili alas puusta tai ei leijaillut, auto hajosi keskelle erämaata tai ei hajonnut.

Samaan aikaan tarinallistaminen tarkoittaa kuitenkin myös näkökulmittamista, kerronnallisia valintoja sekä sitä, että tapahtumat järjestetään ja kehystetään niin, että ne kertovat jostain itseään laajemmasta.

Tarina on lukuisten valintojen summa. Tähän liittyy sekä tarinoiden voima että mahdolliset vaarat.

Tarinakriittisyys on tervettä

Tarinoiden ja ”tarinateollisuuden” vaaroja nostettiin viimeksi esille Helsingin Sanomien Lauantaiessessä 4.1.2020, jossa viitattiin myös Kertomuksen vaarat -tutkimusprojektiin, jossa muun muassa halutaan ”selvittää, miksi ja miten kertomuksesta on tullut hyvinvointia ja yhteiskunnallista osallistumista määrittävä muoto, mitä riskejä tähän liittyy ja miten tutkijat voivat lisätä kriittistä ymmärrystä kertomusmuodon voimasta ja vaaroista”.

HS:n jutun paperiversion otsikko oli Koskettavissa tarinoissa on vaaransa – vaikka niissä oltaisiin ”hyvien puolella”. Yhtä hyvin otsikko olisi voinut olla että ”valehtelussa on vaaransa”, sillä huijaaminen on huijaamista esitystavasta riippumatta.

Tarinalla on valtava voima. Siksi on hyvä, että sitä esitystapana tarkastellaan kriittisesti ja nostetaan esiin medialukutaidon ja ylipäätään mediataitojen merkitys myös tarinallisen viestinnän kohdalla.

Nykyisinä internets-aikoina me kaikki olemme tai voimme olla sekä tarinankertojia että tarinoiden kuluttajia. Yhtäläisyysmerkkien vetäminen tarinallisuuden ja valehtelun välille tuntuu kuitenkin erikoiselta.

Tieto ja tunne eivät ole toistensa vastakohtia

Sadut ja muut fiktion muodot ovat asia erikseen, mutta tarinallinen journalismi ja vastuullinen tarinallinen viestintä perustuvat oikeasti tapahtuneisiin asioihin.

Molemmat ovat myös läpinäkyviä, eli kertovat mahdollisuuksien mukaan lähteensä ja antavat vastaanottajalle näin välineitä muodostaa oman näkemyksensä esitetyistä asioista.

Juuri tästä puhumme Tarinavalimon ensimmäisessä valimoblogikirjoituksessa Tarvitseeko maailma lisää viestintäkonsultteja, samoin kuin toimintaperiaatteissamme.

Tarinallista viestintää kohtaan esitetyssä kritiikissä kaikuu usein kaipuu jonkinlaiseen yksiselitteisten tosiasioiden maailmaan, jota erilaiset narratiivit pyrkivät hämärtämään. Toisaalta tarinallisuutta syytetään myös muun muassa asioiden liiallisesta yksinkertaistamisesta ja yhteiskunnallisten ilmiöiden pelkistämisestä yksilöiden tunteisiin vetoaviksi (selviytymis)tarinoiksi. Molemmille arvioille on myös hyviä perusteita.

Ihminen ei kuitenkaan muodosta käsityksiään maailman menosta pelkän tiedon, vaan myös ja jopa voittopuolisesti juuri tunteen varassa. Tieto ja tunne eivät myöskään ole mustavalkoisesti erotettavissa toisistaan. (Tästä kiinnostava esitys on mm. William Daviesin kirja Nervous States.)

Numeroilla voidaan kertoa vaikkapa siirtolaiskriisin uhreista Välimerellä tai kuolleiden eläinten määrästä Australian metsäpaloissa. Silti kuva rannalle ajautuneesta kuolleesta lapsesta tai video pyöräilijän pullosta vettä hamuavasta koalasta puhuttelevat muilla tasoilla – ja ovat yhtä lailla totta.

Tarinoiden hylkääminen ei ole mahdollista

Tarinamuoto on hyvä työkalu, jos yhä monimutkaistuvassa maailmassa halutaan herättää kiinnostusta lähtökohtaisesti epäkiinnostavia mutta tärkeitä aiheita kohtaan. Tarina kiinnittää asioihin merkityksiä (joista lukija voi olla myös eri mieltä). Tarinalla myös voidaan luoda kontekstia, ei vain hämärtää sitä.

Tästä on hyötyä, jos halutaan vaikka avata yrityksen tai järjestön tekemän työn merkitystä pintatason tekemisen lisäksi (tästä kertoi valimoblogi otsikolla Pörssi hiljenee, koska merkityksetön puuhastelu ei innosta).

Tarinallisuuden vahvuuksiin kuuluvat myös vaikutuksen tekeminen tunnetasolla ja vaikeiden aiheiden havainnollistaminen ihmisen ymmärryskyvyn rajoissa, ”ihmisen kokoisesti”.

Tarinoita ja tarinallisuutta vastaan taistelu tuntuu senkin vuoksi turhalta, että ne ovat meihin ihmisiin sisäänrakennettu tapa hahmottaa ja järjestää maailmaa ja sekavaa todellisuutta.

Tämän vuoksi tarinallisuus on myös liian järeä ase jätettäväksi vain esimerkiksi vihanlietsojien käyttöön. Tämän näen itse asiassa tarinoiden suurimpana vaarana: koska joka tapauksessa elämme tarinoiden kautta, on erittäin oleellista, ketkä näitä maailmankatsomustamme määrittäviä isoja ja pieniä kertomuksia rakentavat ja ketkä eivät.

Alussa mainittu tarinakriittisyys ja entistä paremmat mediataidot tulevat siis tarpeeseen ja tarinallisuutta ja kertomusten voimaa olisi syytä tutkia vastedes nykyistä enemmän.

Tälläkin hetkellä otamme annettuna monia erilaisia narratiiveja, joiden tunnistaminen ja tunnustaminen voisi tehdä esimerkiksi ilmastonmuutoksen kaltaisten monimutkaisten ongelmien ratkaisemisesta helpompaa tai ylipäätään mahdollista.

Jukka Vahti

Jukka on Tarinavalimon sivutoiminen "vanhempi neuvonantaja", joka tuntee viestinnän ja journalismin kentän sekä jaksaa hämmästyä yhä uudestaan yhteiskunnan ja maailman nopeasta muutoksesta.

info@tarinavalimo.fi

Tarinavalimo, Y-tunnus 2947048-7